Aluksi Antti Mykkäsen artikkeli, lopuksi omia, artikkelista heränneitä ajatuksiani.

Kohta on aika perustaa vanhainkoteja ja palveluasuntoja sinne, missä on työvoimaa, hyvä hoitokulttuuri ja alhaiset kustannukset.

Eurooppa on vanheneva ja näivettyvä maanosa. Osuutemme maapallon väestöstä laskee 12 prosentista seitsemään prosenttiin vuosisadan puoliväliin mennessä.

Nykyisen vanhusten huoltosuhteen säilyttämiseksi maanosamme väkimäärän pitäisi kaksinkertaistua miljardiin asukkaaseen vuoteen 2050 mennessä. Niin ei tietenkään käy.

Suomessa yli 65-vuotiaiden osuus kaksinkertaistuu 50 vuodessa 0,8 miljoonasta 1,8 miljoonaan. Tuetun palveluasumisen ja laitospaikkojen tarve tuplaantuu jo parissa vuosikymmenessä, vaikka kuinka vahvistamme vanhusten kotihoitoa.

Laitoksia voidaan aina pykätä, jos on veronmaksukykyä, mutta hoitajia ei saa rahallakaan, ja heidän määränsä pitäisi vähintään tuplata.

Hoitotarpeen tyydyttämiseen ei ole vain yhtä reseptiä. Tuottavuutta on parannettava. Avohoitopainotteisuus on oikea linja. Koulutuspaikkoja on saatava lisää hoitoaloille. Hoitohenkilökunnan saamiseksi tarvitaan myös aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa.

Nämä toimenpiteetkään eivät pitkässä juoksussa riitä.

Kohta on aika perustaa vanhainkoteja ja palveluasuntoja sinne, missä on työvoimaa, hyvä hoitokulttuuri sekä alhaiset investointi- ja elinkustannukset.

On helppo löytää maita ja kulttuureita, jotka ovat meitä paljon pitemmälle kehittyneitä vanhusten kunnioittamisessa. Agraariyhteiskunnan sukupolvien pihapiiriasuminen on meillä historiaa, johon ei näköjään ole paluuta.

Tuotannollinen työ on pitkään siirtynyt lähinnä Kaukoitään. Samalla suunnalla voidaan hoitaa myös meitä eurooppalaisia. Se tulee sitä välttämättömämmäksi, mitä pitempään vitkastellaan aktiivisen maahanmuuttopolitiikan kanssa.

Joku voi arvella, että me tulevat vanhukset emme halua muuttaa eläkevuosiksi vieraisiin kulttuureihin. Valtaosa ajatteleekin varmasti näin.

Tilanne kuitenkin muuttuu koko ajan. Elämme entistä pitempään ja aktiiviaikamme jatkuu. Nykyiset kolmekymppiset ovat jo Kaukoidänkin kolunneita reppumatkailijoita siinä, missä heidän vanhempansa pörräsivät Euroopassa.

Moni suurten ikäluokkien edustaja viettää jo pitkiä aikoja vaikkapa Thaimaassa. Kulttuuri on tuttu. Ilmasto on ihanteellinen, jos pitää lämmöstä. Kaduilla ei tarvitse liukastella. Hankeen paleltumisen vaaraa ei ole. Palvelut pelaavat ja eläminen on merkittävästi Suomea edullisempaa.

Vaihtoehto on toki Espanjakin, kymmenien tuhansien suomalaisten peruskohde. Sää on sielläkin omaamme parempi, mutta elinkustannukset selvästi Kauko-itää kalliimmat.

Myös yhdistelmä on mahdollinen: talvi vietetään lämpimässä ja kesä kotimaassa.

Entäpä kielikysymys. On epätodennäköistä, että ryhtyisimme opiskelemaan thaita tai indonesian eri murteita. Käytännössä on varauduttava siihen, että hoitokielinä ovat englanti, osin tulkaten, ja suomi. Suomalaisille hoitajillekin työ erilaisissa ympäristöissä voi tuoda vaihtelua.

Tulevina vuosikymmeninä kielikysymys ei enää ole suuri ongelma. 1960-luvulla ja myöhemmin syntyneillä englanti on luonteva käyttökieli. Monelta muultakin arkiasiat hoituvat englanniksi.

Merkittävä kysymys on, voiko suomalainen yhteiskunta, kunnat mukaan lukien, tukea hoitoa, joka ei joka sekunti tapahdu nykyisillä kotimaisilla kielillä. Veikkaan, että tulevaisuudessa kyllä.

Kysymys on vapaaehtoisuudesta. Kaikkien suomalaisten perusoikeus on saada hoitonsa kotimaassa. Mutta halukkaille on tarjottava myös toinen vaihtoehto.

Valtion ja lainsäädännön on tulevaisuudessa oltava entistä joustavampia. Yksilöllisille ratkaisuille on annettava tilaa etenkin silloin, kun ne eivät sodi kenenkään perusoikeuksia ja oikeusturvaa vastaan ja ovat kansantaloudellisesti perusteltuja.

Tänä päivänä vanhainkotien käyttökustannukset ovat Suomessa keskimäärin 126 euroa hoitopaikkaa kohden vuorokaudessa. Pirkanmaalla luku on vielä merkittävästi korkeampi, 227 euroa.

Thaimaassa vanhainkodin hoitopäivän hinnaksi saadaan alle kolmannes Suomen keskihinnasta eli noin 40 euroa. Tällä hinnalla voidaan henkilökunta vielä tuplata, tarjota vanhukselle oma 30 neliön huone ja maksaa laitosinvestointi kahdeksassa vuodessa.

Tehostetun palveluasumisen vuorokausikustannus on Suomessa 92 euroa. Vastaavalla tavalla tuettu asuminen voidaan Thaimaassa hoitaa kolmasosalla Suomen kustannuksista.

Thaimaa-vaihtoehdossa yhteiskunnan säästö on vuositasolla 30 000 euroa vanhainkotipaikkaa kohden. Pirkanmaalaisten kohdalla säästö olisi jopa noin 70 000 euroa vuodessa per vanhus.

Ehkäpä yksi vuosittainen tonnin edestakainen lentolippukin tuntuu näillä säästöillä kohtuulliselta. Pitkäaikainen oleskelu on myös ympäristön kannalta kestävämpää kuin lyhyet pyrähdykset.

Jos vaikkapa 10 prosenttia tulevista yli 65-vuotiaista hoidattaisi itsensä vuonna 2030 Thaimaassa (tai vastaavassa maassa) niin, että verovaroista korvattaisiin hoitopäivän hinta, olisi yhteiskunnan säästö nykyrahassa noin 200 miljoonaa euroa vuodessa.

On veronmaksajien etu tukea niitä ikäihmisiä, jotka haluavat tulevaisuudessa valita ulkomaisen hoitovaihtoehdon.

Sosiaaliturvamme on asumisperusteinen: sidoksissa kotipaikkaan. Vain eläkkeen saa mukaansa. Tukia ei nyt voi käyttää ulkomailla, etenkään Euroopan ulkopuolella. Esimerkiksi Hollannissa kyllä tuetaan senioriasumista ulkomailla.

Lainsäädäntöä on uusittava. Asuinpaikkaan perustuvaa sosiaaliturvaa on joustavoitettava.

Sosiaalietuuksien saamisen myös EU:n ulkopuolella tulee olla mahdollista. Myös kuntien on voitava hankkia hoivapalveluja - palveluasumista ja laitoshoitoa - Suomen rajojen ulkopuolelta.

Kätevintä on edetä palvelusetelin avulla. Vanhuksen on tulevaisuudessa voitava käyttää palveluseteliä myös ulkomailla. Myös omaishoidon tukea on voitava käyttää ulkomailla.

Itsestään selvää on, että hoidon tason on täytettävä meikäläiset laatukriteerit. Sen on oltava palvelusetelin saamisen ehtona. Tässä suhteessa kotimainen käytäntö voidaan laajentaa ulkomaille. Setelin arvo voidaan suhteuttaa kohdemaan kustannustasoon.

Antti Mykkänen

Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteen maisteri.

Artikkelista heränneitä ajatuksiani: Vaihtoehtoja tarvitaan. Mutta ristiriitainen olo minulle tuli. Itse vanhempani hoitaneena, en pidä ajatuksesta siirtää omaisia kausas kaukoitään. Lähellä oleminen ja tietoisuus päivittäisestä voinnista oli minulle tärkeää vanhempieni eläessä. Tällaiseen tilanteseen päädytään jos tehdään töitä tulevaisuuden tahdilla, eikä hoideta omaisia, jonkun se on tehtävä. Arvovalinnoilla on sijansa keskustelussa.
Miten suhtaudumme nykyiseen suomalaisen hoitokulttuuriin. Täällä osataan paljon, ihmiset ovat koulutettuja. Erityinen palveluhenkisyys ilmeisesti vetää puoleensa itämaisessa kulttuurissa. Palveluhenkisyys on asia joka meidän tulee tiedostaa ihan joka alalla omassa toiminnassamme. Alkaen ABC:n tytöstä koulun opettajaan. Vuorovaikutustaidoille on sijaa ja ne tulevat olemaan aina arvossaan. Alalla kuin alalla.